vaikeaa, ei susta huomaa onko vaikeaa

Pari päivää sitten oli virallinen kaapista ulostulo päivä. Tää sai miut pohtimaan asioita, jäin miettimään miten paljon olen oikeasti puhunut tässä blogissa sairaidestani. Totuushan on, että minuu hävettää aivan järjettömästi. Tiiän et ei siinä oo mitään hävettävää, mutta häpeen myötää olevani masentunut.

Pari päivää sitten meillä oli äidinkielen tunnilla, jossa on oikeastaan vain miu luokkalaisia, tilanne, jossa jokaisella oli lyhyt puhevuoro itseään vaikuttaneesta asiasta tai tilanteesta. Näitä oli valmisteltu etukäteen, ja miuu jännitti aika paljon. Kerroin ite Merlin TV sarjasta. Tai oikeastaan sivussa mainitsin 5 vuotta kestäneen vakavan masennuksen. Kerroin salaa samalla, kuinka päätin vuosi sitten parantua, ja Merlin oli mukana, kuinka aloin katsomaan sitä samoihin aikoihin, ja silloin kun teki mieli vain antaa periksi, jotenkin kys. sarjan illuusio ystävyyden voimasta, rakkaudesta ja uskollisuudesta auttoi.

x

En ehkä itekkään kunnolla tajunnu sitä lapsena, mutta miuuhan koulukiusattiin ja syrjittiin tosi pahasti eskarista ysiluokkan alkuun (ja joo ysilläkin, mutta silloin se ehkä väheni vähän). Muutamia kertoja yritin puhua siitä ala-asteella opettajille, mutta vastaus oli luokkaa ''kaikilla on aina välillä huono päivä'' aa okei. Aloin pikkuhiljaa uskoa tätä että ehkäpä se vika onkin miussa. 

Aloin vihata itteeni ja kaikkee miuun liittyvää. Samalla taisin aika paljon vihata ympärillä olevia ihmisiä, ja torjuin muita. Mutta pijin sitä normaalina, vasta ysillä ymmärsin kunnolla että kuoleman toivominen, itsensä vihaaminen ja kaikki miun mielessä ei ehkä ookkaan normaalia. Olin kasvanu niitten ajatusten kanssa, enkä osannut ajatella niitä vääriksi - vasta kun yksi miu luokkalainen totes tunnilla pelkäävänsä kuolemaa, ja muut yhty häneen, koin pienen valaistumisen.

Alkoi yläaste, ja jälkikäteen muistellen, ihan ekat päivät meni aika ok. Juttelin muutamalle ihmiselle luokalla, ja melkein tunsin kuuluvani joukkoon. Mutta puolet luokastani oli samoja, kuin alakoulussa, joten eiköhän paskamyrsky jatkunut. Haukkumista ja syrjimistä. Välkillä yritin paeta, mutta päädyin myös muitten luokkien silmätikuksi :-)

Sain kuulla kiharista hiuksista ''LAMMASS'' huutoja. Kun yritin olla yksin, sain kuulla vittuilua siitä että olin yksinäinen. Tietty se, että olin pukeutumiseltaniki ''ernu'' häiritsi muita. Öö ok, kiva tietää antakaa miun itkee rauhassa.

Tosin fakta on se, että seiskalle mennessä päätin piilottaa tunteet. Itkeminen ei ollu ok, koska se oli heikkouden merki. Joten itkeä ei saanu. Taisin itkee 3 kertaa kahden vuoden aikana, ja ne olivat TV sarjojen takia 7-luokan alusta 8-luokan lopppun.

don't let them see

Be the good girl you always have to be

Conceal, don't feel, 

don't let them know

Masennuksen yksi oireista on muisti ongelmat. Miulla ei oo juuri muistikuvia yläkoulusta. En kunnolla muista seiskaluokasta kuin sen miten ahdistavaa se oli kokoajan. Muuten se on vaa isoa kysymymerkkiä. Eh wtf. Fiilis on aina aika 0/5 kun ihmiset muistelee kaikkee kivaa yläasteelta ja miu ilme on aikalailla vaan ''｢(ﾟﾍﾟ) öö ei?''.

Miulla oli lapsuudessa aika huonot välit miun vanhempiin ja veljeen, joka varmasti vaikutti asiaan. Meillä riideltiin lähes jokapäivä, ja se oli saatanan ahdistavaa. Miulla oli vähän 'irl' kavereita. Oikeastaan vaan yks ystävä, ja hänen kaverinsa tunsin jotenkin. Mutta miulla oli tosi paljon nettin kautta ystäviä, osa on edelleen puhelimeni numerovalikossa, ollut nyt ainakin 6 vuotta. Muistan kun tapasin Jorpan ja Mirtsun riparin jälkeen ekaa kertaa Lintsillä. Se oli ehkä elämäni yks parhaista päivistä.

oltiin hottiksii

Nykysin miulla on tosi hyvät välit aikusiin ja veljeen. Jestas hankala ees kuvitella, miten vaikeeta sillon oli.

Miu vanhemmat on todennu, et ne vaa luuli vetäytymisen kuuluneen miu luonteeseen. En osannu puhuu niille, joten ne ei tienny mitään.

Vuosia sitten mie en osannu hakee apua. Kasilla kävin kerran viikossa kuraattorilla, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä (enemänkin haittaa), koska pelkäsin meijä kunnan kuraattoria, okei.  Vuosi sitten hain siis ihan kunnon apua. Nykyisin käyn 1-2 kertaa kuussa psykologilla ja käytän masennuslääkkeitä. Ja oon välillä oikeesti tosi onnellinen.

Silti kasin lopulla helpotti, ja oli hetkiä kun saatoin sanoa, ''nyt ei masenna'', joten se ehkä oli väliaikaisesti poissa. Kesällä vanha ystävä palasi.

Ysillä sain uusia ystäviä, uskalsin viimein tutustua heihin. Silloin tosiaan helpotti.

Helmikuussa (n. 2v sitten siis) Me alettiin Jonnen kaa seurustella. Muistan, kun olin heillä ekaa kertaa, ja totesin: ''Ekaa kertaa pitkään aikaan en haluakkaan kuolla'', ja tää aika valosa ajanjakso kesti suunilleen kuukauden.

 Mutta kesällä ysin jälkeen taas kaikki vaikeni, miun sisko muutti Keravalle, ja se tais vaikuttaa miuun aika negatiivisesti. Tosin syitä saattoi olla muitakin, esim lukion aiheuttama pelko (tai ihan vaan, että hoitamattoman masennuksen uusiutumis todennäöisyys on n. 50%, ja miulla se mahollisesti uusiutu jo uudelleen, jolloin sen todennäköisyys on jopa 70% jestas (Kolmannella kerralla todennäöisyys on 90%, lapset hankkikaa apua oikeesti)).

Jos totta puhutaan, olin tosi syvällä, niin syvällä että en ees tiiä miten sieltä selvisin? Toivoin kokoajan, että vapauttaspa joku miut ja kuolisin. Olin onneks liijan säälittävä tekemään sitä ite, vaikka pari kertaa taisin yrittää. Oon melko varma, että ilman Jonnea en oiskaan selvinny. Ja miun kavereita. Te ootte miulle tosi tärkeitä. Muistan kun kerran kerroin pahasta olosta heille, ja yks joka ei ikinä halaa ketään ja vihaa haleja, halas miuu ja melkein itki. Jestas.

Edelleen tuntuu joskus, että ei tässä oo mitään järkeä. Onks miun pakko jatkaa elämää lääkkeiden voimalla, mutta oon ihan varma, että mie paranen. 

surullinen ilme, koska olin surullinen (Hiusten perusteella 2013)

Huomatkaa sormet ristissä selän takana. Ehkä tosi hyvin minuu kuvaava kuva tuolloin. Esitän vahvaa, vaikka valehtelen ja oikeesti toivoin vaa pelastusta. 

Oon aika varma, että jos minua ei oltas haukuttu lampaaks, syrjitty ja pietty saastana, vaan vaikka annettu olla ihan yksin ja kohdeltu ees ihmismäisenä, tätä ei ois tapahtunu. Olisin ehkä joskus sniffutellut yksinäisyyttäni, mutta selvinnyt. 

Pliis miettikää ens kerralla ennenkuin kommentoitte toisen ulkonäköö tai sen käytöstä. Te ette voi tietää kaikkee vaikka niin luulette.